Päivää ennen kuin eroan
työstäni
tyyneys valtaa mielen.
Kuulen puiden lahoavan pystyyn
kilometrien päässä.
Katselen kuinka kerman pintaan
muodostuu ohut kalvo.
Lounaskahvilan ihmisten äänet ovat kuin
syntyvien tähtien purkaus.
Ymmärryksen ja lattialaattojen
suunnaton lahti erottaa meidät.
Tässä istun ja mielessäni muokkaan
ytimekkään ja älykkään vastineen
heidän valheelliselle väittämälleen,
että ihmiset, jotka pitävät
voimakkaasti maustetusta ruoasta
ovat menettäneet makuaistinsa.
Tuliset maut ovat täysin erillään
muusta maistamisesta; niin kuin
sokerikanelinokkosistakin saa
kahtia jakautuneen makuelämyksen.
Tämän ajatelman kokosin kasaan
ilman vastaavaa koulutusta.
En myöskään, se huomattakoon,
ole kiinnostunut määränpäästäni.
Haluaisin vain, että nuo naiset käytävän
toisella puolella riisuutuisivat ja esittelisivät
itseään vihjailevan suorasukaisesti
huoneidensa kynnyksillä.
Tämän toimiston pitäisi olla
miellyttävä työympäristö, eikä tällainen
valheen ja vihjailun tyyssija,
jollaiseksi olette sen tehneet.
Ette koskaan voi tietää,
kun joku jossain katselee teitä
ja pohtii mielessään
kammottavia ajatuksia.
Hyvästi. En aio ajatella teitä,
kun olen poissa,
mikä lienee pahinta, minkä ihmiselle voi tehdä
kidutuksen ohella.
Kerron tämän teille,
koska teillä selvästikään
ei ole markkinointitaitoa.
|
