Yleinen hälytys havahduttaa, mutta
ei aikaan saa reaktioita. Ei
minussa, eikä työtovereissa.
Kello on liian tasan.
Pakenen kuitenkin pommisuojaan,
koska en koskaan syö lounasta.
Välttelen rauhassa laskeumaa
ja kokoan ruumiskasan.
Aion voittaa sodan
ampumatta laukaustakaan.
Pitäkööt pelkurina.
En suostu antautumaan.
Urheilen hissillä kerrosten väliä
ja otan tarkan ajan.
Alhaalta neljänteen: kaksitoista.
Ylhäältä katolle: viisi.
Sekunnit kuluvat minuuteiksi ja
minuutit tunneiksi.
Pian se käskee taas, ääni päässäni:
Mene pois! Kotiisi!
Jatkan maaliin asti
juoksematta askeltakaan.
Sisäiset kannustusjoukkoni huutavat:
Hidasta, hidasta vaan!
Ovet sulkeutuvat. Kaikki loppuu.
Valot sammuvat kerroksittain.
Joku jää istumaan pimeään.
Minä en.
Poistun vaivihkaa vain.
Luovutan rintamavastuun
ja pois viestikapulan annan.
En sodi, en urheile enää.
Aion saavuttaa viimeisen rannan.
Mutta kun näen peilistä silmäni huomaan:
Kumpikaan niistä ei loista.
Uneni toteutuu, musertaa alleen ja
kello on taas kaksitoista.
|
