Loisteputken metalliosista
heijastuu
kollegani.
Nojaan tuolissani, eivätkä
kaasujouset
petä.
Kuulakärkikynä ja paperi
lipeävät
otteestani.
Koneeni kaatuu, tuolini toimii, silti
minua
ei ymmärretä.
Virheitä töistäni löytävät nekin,
joille
asia ei edes kuulu.
Kiitos ja kannustus ovat vain sanoja
ilman
tarkoitusta.
Näppäimistöni tietyt näppäimet
näyttävät
kuluneilta.
Deleten teksti on haalistunut ja
escape
on aivan musta. Sermin takana on toinen, mutta
kovalevyn ääni on liikaa.
En kuule hengitystä,
enkä näe silmiä.
Viimeisen kahden vuoden aikana
kaksi
on palanut loppuun.
Yksi on sanoutunut itse irti ja
yksi
on vaihtanut alaa.
Minä olen yrittänyt pysyä kovana ja
kestää kaiken paskan.
Nyt olen kuitenkin kauhuissani, sillä
sytytyslankani
palaa.
En voi antaa itsestäni enää mitään.
Olen aivan tyhjä.
Arkeni kaipaa rakennemuutosta.
Urani
on kavala ansa.
Katselen vieläkin lampun raudoista
kaukaista kollegaani.
Kunpa hän kuulisi sisäisen ääneni ja
nousisi
tuoliltansa.
Sermin takana on toinen...
|
